Kun harrastaminen ei ole enää kivaa...

Ajatuksia siitä, kun harrastuksesta koiran kanssa on lähtenyt se kaikki kiva, miksi sitä oikeasti edes tehdään. Tämä on tosi surullista, mutta todennäköisesti aika yleistä. Usein tämän takia menetetään ahkeria, tunnollisia ihmisiä, jotka oikeasti tekevät paljon töitä seurojen, lajien yms vuoksi - tai sitten menetetään lupaavia koirakoita kisakentiltä erinäisten lajien parista.

Yleensä yhtenä syynä on se, että ne ahkerat ihmiset ajavat itsensä loppuun tekemällä kaikkensa seurojen ja toisten vuoksi. Tätä ei vaan usein nähdä eikä ajoissa arvosteta, ja palkaksi siitä kaikesta työstä usein saa kiittämättömien ihmisten kitinää ja natinaa. Itsekin koin vastaavan tilanteen noin vuosi sitten, ja sen seurauksena jätinkin suurimman osan vastuistani. En vaan jaksanut käyttää vapaa-aikaani siihen, että murehdin muiden ihmisten asioita ja kuuntelin valituksia. Koulutan toki yhä, koska pienen seuran toiminta on se, missä itse haluaisin pääasiassa harrastaa - eikä se seura niin pyöri että kukaan ei tee mitään. Itse yritän parhaani mukaan muistaa arvostaa niitä, jotka tekevät asioita muiden eteen, ja jos minulla on jotain kehitysideoita en kitise ja natise, vaan ehdotan tai teen asioita. Pyrin kuitenkin siihen, että se on jotain konkreettista, sillä siitä turhanpäiväisestä avautumisesta ei seuraa muuta kuin monelle ihmiselle paha mieli, mikä ei johda mihinkään parempaan.

Toinen syy ahdistukseen tässä harrastamisessa on helposti tulostavoitteet tai se, että niitä ei ole pystynyt täyttämään. Yleensä vasta tilanteessa, jossa koira sairastuu tai muuta vakavampaa tapahtuu, sitä havahtuu ymmärtämään, mikä tässä harrastuksessa oikeasti on tärkeää. Itsellä onneksi koirat ovat pysyneet terveinä, mutta toisenlainen kipeä menetys avasi omat silmät siihen, mikä oikeasti on tärkeää. Parastahan on vaan saada tehdä noiden rakkaiden karvaturrien kanssa. Toki meilläkin on niitä tavoitteita, koska ilman niitä ei treenaamisessa olisi päätä eikä häntää. Niistä huolimatta se iloinen yhdessä tekeminen on se ykkösjuttu. Joskus myös tauko auttaa näkemään aisioita toisin: välillä voi tulla tunne, että ei edisty, mutta kun ottaa etäisyyttä asiaan voi nähdä sen, mitä muut näkevät.

Kolmas syy on kiire. Itse treenaan nykyään tokoa varmaan 90-prosenttisesti yksin ihan siitä syystä, etten halua sitoa muiden aikataulua omaan menen silloin kun sopii -rytmiin, ja toisinpäin en halua sitoa omaa aikataulua johonkin sovittuun aikaan säännöllisesti, koska huomasin tämänkin aiheuttavan perhe-elämässä stressiä. Yhden piti olla siihen aikaan siellä toisen täällä. Nyt voin treenata silloin, kun se itselleni sopii, ja tällä ajattelulla olisin muita kohtaan aika epäreilu treenikaveri. Fidzin kanssa tämä ei ole enää ongelma, koska se on jo niin osaava niin vähempikin häiriö ja liikkuritreeni on sille riittävä (onneksi toki on myös niitä juostavia treenikavereita!). Agilitynryhmätreenit ovat toki edelleen viikkokalenterissa.

Neljänneksi, olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten kriittisesti ihmiset treeneissä suhtautuu tekemiseensä. Ei enää helposti nähdä omia onnistumisia. Toiset eivät kestä treeneissä yhtään epäonnistumisia, vaan kaikki on heti pilalla, jos joku ei onnistu. Tuntuu, että monesti unohtuu se, että treenien tarkoitushan on opetella asioita. Jos joku asia epäonnistuu, olisi ehkä aika miettiä, miksi näin? Usein se koira ei ole se syypää.

Pakko oli purkaa ajatuksia nyt tänne blogiin. On vaan niin sääli, että myös harratus polttaa niin monia loppuun syystä tai toisesta. Itse kun saan seuraavan pennun toivon kovin, että malttaisin edetä sen kanssa rauhassa. Ensimmäiseen puoleen vuoteen sen ei tarvitsisi tehdä agilityesteitä juuri ollenkaan. Osaisin rauhassa vahvistaa niitä tärkeitä asioita: suhdetta, leikkiä, elämisen sääntöjä ja sitten lajitreeninä vaan niitä ns. ihan peruspalikoita. Tästä saa sitten joskus muistuttaa, kun innostus meinaa viedä mennessään :)

Onni on yhdessä tekeminen © Sirpa Saari