keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Ellan viimeinen matka

Ajatus omasta koirasta oli minulla ollut oikeastaan koko lapsuuden, mutta äidin todella kovan allergian vuoksi me ei sellaista kotiin voitu hankkia. Heti kun muutin pois kotoa opiskelemaan oli aika kuitenkin toteuttaa tämä pitkäaikainen haave ensimmäisestä omasta koirasta. Kun mietin minkä koiran ottaisin niin tarkoitus oli vaan saada kiva kaveri lenkeille, jonka kanssa olisi helppo elää ja matkustella mm. junassa ja joka ei kokonsa puolesta olisi liian suuri rasite opiskelijan budjetille. Varmaan suurin syy beaglen ottamiseen oli myös sen hellyyttävä ulkonäkö. Kun otin kasvattajaan yhteyttä kyselin tietenkin että myyvätkö koiraa "perheeseen" jossa ei metsästetä. Kasvattaja oli kuitenkin sitä mieltä, että kun koiran aktivoinnista ja liikunnasta huolehditaan ei metsästys ollut niin oleellista. Ja niin Ella sitten pitkän odotuksen jälkeen saapui meille Cardiem kennelistä, heidän ensimmäisestä pentueestaan.

Ella pentuna
Ellan oman lauman ulkopuolella ehdottomasti paras ystävä oli Tuike

Pakkasellakin ulkoitiin vaikka se ei beaglen mieleen aina ollut

Junamatkat tuli opiskeluaikoina tutuksi
Ella on aina ollut todella ahne. Tästä syystä sille oli aika helppo opettaa perusasioita. Se teki kaiken aina häntä heiluen. Me käytiin sen kanssa pentukurssit, tokon alkeet yms. kursseja. Sitten löysimme tiemme agilityn pariin. Alku sen lajin kanssa ei ollut ihan helppoa kun nenä vei milloin mihinkin ja jouduin kantelemaan beagleä jäähylle. Muiden ryhmäläisten edetessä me junnattiin paikoillaan kunnes yhtenä päivänä beagle syttyi agilityyn, ja kun se syttyi ei se enää koskaan sen jälkeen karannut agilityradalta tai treenistä vaan teki aina minun kanssa yhdessä. Agilitystä tuli meidän päälaji, mutta jatkettiin kuitenkin pienimuotoisesti tokon saralla. Lisäksi Ella pyörähteli näyttelyissä, ja treenasi myös flyballia.

Ellan viimeiset tokokisat

Agilitykoira siitä tuli

Mutta jäniskoiraa siitä ei tullut :)
Se opetti alussa elämää pelkäävälle Nizalle leikkimisen taidon
Ella on ollut minulle niin suuri opettaja. Se esitteli mitä koiran kanssa harrastaminen voi olla ja tempaisi minut täysin mukaan koiramaailmaan. Se opetti minulle niin paljon koiran koulutuksesta kun koira voi opettaa.

Kaikessa itsenäisyydessään ja itsepäisyydessään se kuitenkin on tykkäsi olla yhdessä, laumassa. Olin siis ainakin osannut rakentaa siihen hyvän suhteen. Minulle sanottiin että älä koskaan päästä sitä vapaaksi tai et enää näe sitä, mutta niin vaan tuo beagle juoksi koko 11 vuotta metsälenkit vapaana, Eikä se yrittänyt karata kertaakaan. Se ainoastaa saattoi jäädä hajujen maailmaan tai marjoja syömään ja sitä sai huudella että pysyi mukana.

Se on ollut aina meillä se koira joka keksi omiaan. Se on yllätetty keskeltä ruokapöytää omena suussa. Kesti hetken tajuta että beagle kävi aina päiväsaikaa hedelmävarkaissa. Se penkoi kaikki kassit, takkien taskut yms. ja tästä syystä joutuikin pari kertaa tiputukseen kun oli vetäny purkkapussit tyhjäksi. Rasvoja ja kurkkupastelleja on myös popsinut lukuisia ja vaipparoskiksia penkonut. Kaikesta sen kanssa kuitenkin aina selvittiin säikähdyksellä.

Ella jätti jälkikasvua maailmalle
Sille kaikkein tärkeintä maailmassa oli aina oma koti. puhdas peti, RUOKA ja aurinko. Se ei koskaan tykännyt hihnalenkeistä. Jo nuorena kun Aapo yritti ottaa sitä juoksulenkille mukaan oli kommentti että "ihan kivasti kulkisi jos saisi pyörät alle" :) Metsässä vapaana se kuitenkin rakasti lenkkeillä kun sai mennä hajujen maailmassa omaan tahtiin.



Niin hassulta kun se tuntuukin niin tuo söpö pieni koira on ollut ehkä myös se haastavin. Se vanhemmiten aika hanakasti valitsi kaverinsa ja myös vihamiehensä. En tiedä mikä sen teki että alkoi vihaamaan tiettyjä koiria jotka lenkkeili samoilla seuduilla (vaikka ei koskaan ollut niitä sen lähemmin tavannut), mutta hirmuinen oli murina ja karvat pystyssä heti kun vaan haistoi vihamiehensä. Kerran se pääsi Aapolta karkaamaan ja todentotta kimppuun se yritti. Onneksi sillä on niin löysät huulet että ei saanut kaverista mitään otetta ennen kun Aapo sai sen jo takaisin kiinni.

Ella ei elämäänsä ihan terveenä saanut elää. Agilityura loppui siihen kun sen toisen etujalan varvas meni tuntemattomasta syystä lenkillä täysin säpäleiksi. No ikää sillä oli jo tuossa vaiheessa sen verran että ei se enää tuntunut niin suurelta menetykseltä. Muilta onnettomuuksilta onneksi vältyttiin, mutta hiiva on ollut sen suurin kirous jo useamman vuoden. En edes muista kuinka monella eri shampoolla, lääkkeellä, liuksella sitä on hoidettu. Lisäksi ruokavaliolla on yritetty saada hiivaa kuriin. Muutaman viimeisen vuoden ajan hoidot kuitenkin on enää ollut oireiden lievitystä koska hiiva puhkesi niin pian aina takaisin että ei voi sanoa että siitä enää päästiin eroon vaan se meni krooniseksi. Viimeisen puolen vuoden aikana sille alkoi ilmestyä huuliin kasvaimia ja kesällä sen kitalaki aukesi niin että sinne muodostui etuhampaiden taakse sellainen tasku joka keräsi kaiken mahdollisen tietenkin aiheuttaen pahaa tulehdusta (ja toki myös vaikeutti syömistä). Kesällä Ella nukutettiin kun koko suu putsattiin ja hoidettiin. Samalla kertaa sai lehmän kuurin antibiootti- ja hiivalääkkeitä. Kesä päästiin yli, mutta parin kuukauden päästä oltiin tultu takaisin lähtötilanteeseen. Suu ei ollut pysynyt kunnossa (epäilys että kasvain suussa sai aikaan sen) ja kosteuden myötä hiivakin pukkasi koko ajan pahemmaksi. Näiden lisäksi se oli myös jo selvästi höppänöitynyt. Se mm. saattoi kävellä ihan pokkana pari tuntia lenkin jälkeen Luukaksen huoneen matolle pissalle. Muutenkin tarpeiden teko sisälle alkoi yleistymään paljon. Ellalle oli vaan kertynyt jo liian monta sen elämänlaatua heikentävää asiaa, joten oli aika tehdä sille viimeinen palvelus.

Täydellinen beagle <3
Kun oltiin tehty päätös että Ella pääsee sinne missä sitä ei vaivat haittaa. Vietettiin viimeiset päivät mitä meillä oli jäljellä Ellan ehdoilla. Se sai syödä herkkuja enempi varmaan kun viimeisen puolen vuoden aikana ja se nautti. Käytiin metsässä kävelyllä kun syksyinen aurinko paistoi ja mentiin niin hitaasti että se sai rauhassa haistella. Nostin sitä välillä syliin ja juttelin sille kuinka kiitollinen olen sille kaikesta ja miten en ikinä voisi korvata sille sitä mitä se on elämääni tuonut ja pyysin anteeksi että jouduin nyt tekemään lopullisen siirron. Koska Ella vihasi eläinlääkäreitä lukuisten siellä vierailuiden vuoksi niin järjestin asian niin että sen ei viimeiselle matkalle siellä tarvinnut lähteä (Kiitos Laura <3) .


28.10.2015 Ella sai nukahtaa viimeisen kerran omassa pedissään siellä rakkaimmassa paikassa eli kotona. Itkuhan siinä tuli taas tuhannen kerran, mutta toisaalta iso kivi putosi sydämeltä. Nyt ei tarvinnut enää olla huolissaan sen kunnosta. Ehkä rankin hetki oli kun en enää kuullut sen tuttua kuorsausta. Ensimmäinen oma koirani oli oikeasti poissa. Koira joka oli kulkenut yli 11 vuotta rinnallani. Kiitos rakas beagleni. Tulet olemaan niin meidän kun varmasti monen muunkin muistoissa ikuisesti. Sinä olit vaan the Number one and nothing less!

<3


Kun kaipaus ja ikävä 
polttaa niin, että satuttaa, 

kuuntele silloin sydäntäsi, 

joka kertoo sinulle, 
että se oli onnea ja iloa parhaimmillaan, 
ja nyt muistot ovat kauneinta 
mitä sinulla on."

tiistai 20. lokakuuta 2015

Lupa suorittaa

Zappi pappinen on reenaillut niin tokoa kun jälkeä. Sen kanssa on vaan niin erilaista kaikki tekeminen kun mitä Fidzin kanssa on. Hyvin opettavaista itselleni siis. Zapille kun kaikki tekeminen on todellakin vaan lupa suorittaa juttuja, kun tuntuu että Fidzille ne on enempi käskyjä joita mielellään tottelee jotta saisi minut iloiseksi. Tekeehän se Fidzikin tosi mielellään, mutta niin eri lailla ja eri mielentilassa. Zapin kanssa joudun paljon enempi miettimään mitä teen, milloin ja miten. Leikkauksesta tulee tällä viikolla kuluneeksi 20 viikkoa (piti jo ihan laskea), mutta silti en ole ottanut sitä vielä ihan täyspainoiseen treeniin koska se on niin kaheli. Vielä ei siis olla tehty ollenkaan kiertoja, kapulan vauhtinostoja, luoksetulon stoppeja, ruutua ja merkkiä vauhdissa eli ei mitään missä tulee kovassa vauhdissa nopeita käännöksiä tai pysähdyksiä. Suurin pääpaino treeneissä on ollut ajattelemisissa, staattisuuksissa, tekniikassa jne. ja voin sanoa että ei ole ollut ihan helpointa. Zapista kun kaikki on sairaan siistiä ja koska kaikki siisti pitäisi tehdä täysiä. Ongelmana kuitenkin on että oman pään käyttö muuhun kun vauhdin lisäämiseen on todella vaikeeta ilman ääntä. Pienin askelin ollaan ehkä kuitenkin treenien saralla edistytty. Seuruu on parantunut. Helposti vielä vähän painaa, mutta on jo paljon parempi, siistimpi ja tasaisempi. Tunnarissa on ollut hyvinkin pätevä. Sitä on tehty jo pari kertaa ihan kisamaisena eri paikoissa eikä ole näpsinyt vieraita. Vauhtia on tietty aika paljon mutta muuten ihan siisti. Kaukot edistyy...hitaasti mutta kuitenkin jo onnistumisia. Jättävätkin on aika ok (istumisessa tekniikka välillä sekoaa mutta muuten kivasti). Nyt pitäisi ottaa enempi treeniin palkattomuutta (edes pienempinä pätkinä) ja sitten sitä meidän kuplan rakentamista. Fidzi varmaan melkein syntyi jo kuplaan minun kanssa mutta toisin on Zapin kanssa. Meidän kuplaan mahtuu vielä mm. kapulat, lelut, muut juoksevat koirat jne. eli siinä on enempi rakentamista.


Jälkeä on tehty nyt pari kertaa jo metsään kepeillä. Yllättävän kivasti on nämä treenit mennyt ja hyvin on myös kepit noussut. Nyt pitää ottaa jäljellä maastonmuutokset mukaan kun eilen pelkkä kaatunut pieni puu piti kiertää :O Pitäisi ehkä vaan enempi saada vieraita tekemään noita jälkiä (vaikka ei se toistaiseksi ole ollut ongelma). Esineitä pitäisi myös tehdä nyt enempi! Mutta on noi metsälajit ihania (eikä tarvitse murehtiä äänistä!).



Fidzin tokotreenit on pääpainossa ollut vaan eteen tai tyhjään lähetyksissä, ja säälittävää mutta ei se osaa sitä siltikään. Pikkasen epätoivoinen olo tuon liikkeen kanssa. En tiedä milloin ja miten saisin tämän sen päähän. Rasittavan vaikeeta, mutta jatketaan yrittämistä...

Niza reppana joutui taas saikulle kun sen takakynsi hajosi niin että piti poistaa koko kynsi. Nyt on tietty kipeä ja menee hetki ennen kun taas pääsee lenkille mukaan. Reppana kun se niin nauttii noista pitkistä kävelyistä. Toivottavasti kuitenkin paranee yhtä hyvin kun etujalan kynsi mikä irtosi puolivuotta sitten. Nyt sain vihdoin aikaiseksi tilata trimmeriin uuden terän ja Nipa pääsee tuosta pitkästä tukastaan tällä viikolla eroon. Meinasin olla jo laiska ja viedä trimmaamoon kun ei ollut omassa koneessa terää. Soitinkin jo paljonko maksaisi että leikataan vesikoiralta turkki alas. En tajunnut että se on niin kallista! 70E yksi turkin leikkuu (ilman mitään muotoilua), ja koska uusi terä maksaa melkein puolet tästä hinnasta ja sillä leikkaa sen turkin usemman kerran niin ei auta köyhän äitiyslomaisen kun tehdä vaan itse :)