lauantai 10. kesäkuuta 2017

Mielenkiemurat

Oma mieli ja koiran mielentila. Siinä kaksi todella kamalan vaikeaa asiaa. Tuntuu, että moni asia syystä tai toisesta on kääntynyt siihen, että olen viime aikoina joutunut pohtimaan näitä asioita aika paljon.

Viikko sitten oltiin syntymäpäivillä (koirat eivät liittyneet näihin mitenkään). Siellä oli vieraat jaettu joukkueisiin, ja joukkueet kisasivat toisiaan vastaan kuudella eri rastilla. Rastit olivat oikeastaan kaikki sellaisia, mistä minulla ei ollut aikaisemapaa kokemusta – kuten vaikka nyt esimerkiksi jousiammunta, nyrkkeily, golf... mutta kaikesta huolimatta, olin innolla aina mukana. Joukkueesta vain neljä sai suorittaa aina rastin. Koska moni ei ollutkaan halukas suorittamaan rasteja, niin sain olla mukana melkein jokaisella rastilla. Siinä sitten yksi henkilö meidän joukkueesta, joka itsekin urheilee omaa lajiaan sm-tasolla sanoi, että mulla on kadehdittava asenne: menen vaan rennon itsevarmasti kokeilemaan ihan vieraita asioita ja sitten vaan onnistun. Tämä lause sai minut jälkikäteen ajattelemaan, onko asia oikeasti näin, ja jos on niin mistä kaikki johtuu?

Luulen, että kun on kuitenkin jonkun verran kilpailuhistoriaa jo takana, eivät "pienet" suoritukset tunnu enää ollenkaan pahalta. Päinvastoin, niistä nauttii ja niitä lähtee innolla kokeilemaan.  Ja ehkä oma ajatusmalli onkin jo siirtynyt siihen, että ns. kyläkisat ja kokeet ovat vaan niitä "tarkistustilanteita" jatkoa varten, ja siksi ne eivät enää jännitä niin kovasti – tämä tilanne oli varsinkin ennen Zappia. Yksi teksti kuitenkin kolahti tässä viime viikolla otsikolla "vaikeasta-koirasta-hyvaksi-koiraksi-kaikki-on-korvien-valissa" (linkki). Miten se sopikaan myös meihin? Zapin mielentila on hyvin herkästi kiehuvaa sorttia, ja koska tämä asia on minulle ihan uusi, niin se välillä tuntuu todella vaikealta. Meillä onkin ollut hyvin opettavainen tie jo tähän mennessä. Miedän agilityura alkoi viime syksynä ja voin kertoa, että se tie ei ole ollut helppo. On ollut T-O-D-E-L-L-A vaikea saada itselleni uskoa siihen, että me pystytään tekemään yhdessä turvallista agilityä. Minulla on ollut (ja on toki edelleenkin) niin suuri pelko, että Zap loukkaisi itsensä, koska se menee niin päättömän kovaa ja hallitsemattomasti. Ja tästä pelosta johtuen en ole oikeasti uskaltanut kunnolla liikkua eli ohjata (vaikka tiedän että silloin mitä suuremmalla todennäköisyydellä kaikki kosahtaa). Nyt kuitenkin tässä ihan loppukeväästä on oma pää alkanut antaa periksi (ja toki silläkin on varmasti suuri vaikutus että Zapin osaamistaso on kasvanut), ja meidän treenit on alkaneet sujua. Mutta kuinka hitsin suuri vaikutus omilla ajatuksilla on onnistumisiin ja kehittymiseen? SUURI. Jos ei ole uskoa ei ole tahtoa, eikä mitään tapahdu...

Myös tokon osalta tiedostan, että "kuumuutensa", hektisyytensä ja vilkkautensa takia ei Zap tosiaan ole helppo tai monellekaan ihanteellinen tokokoira. Päinvastoin, se on juurikin se vaikea koira. Kaikki usko ja luotto siihen, että työ kantaa hedelmää joku päivä pitää olla lähtöisin itsestä, omista ajatuksista. Itse jotenkin herkistyin, kun luin tuossa jutussa siitä, kuinka koiran ohjaaja ennen radalle menoa kertoo koiralleen kaikki ne asiat, jotka tekevät siitä hienon koiran, hyvän koiran, aivan mahtavan koiran. Ja kun itsekin mietin näitä puolia Zapissa ja lajissa kun lajissa, niin kyllä se miinuslista on vaan hyvin paljon pienempi kun se plussalista. Miksi sitä vaan sitten antaa niille "liian vaikea koira" -ajatuksille välillä ihan liian paljon valtaa. Vielä me ollaan siinä tilanteessa, varsinkin koekentillä, että Zap tuntuu aika raskaalta kehässä. Minulla tuntuu olevan vastuu meidän yhteistyöstä, koska Zap alkaa olla siinä vaiheessa "uraansa", että se todellakin tietää mikä on tokokoe, ja omasta mielestään selviäisi kehästä ihan itsekseen. Sen aivopesu on onnistunut ja se todella rakastaa tekemistään. Christan eilisten sanojen mukaan Zap on jopa tähän vaiheeseen koulutettu "liiankin hyvin", koska selviää monesta tilanteesta "itsekseen". Mutta töitä tehdään asioiden eteen, ja jonain päivänä me ehkä ja toivottavasti ollaan siinä samassa kuplassa myös koekehässä.

Itse en ole koskaan käynyt missään mentaalipuolen valmennuksessa. Mutta en tiedä, olisiko tarpeellista. Omassa päässä on vaikea miettiä sitä, miten joku voisi oikeasti auttaa? En ehkä ihan usko yhteisluentoihin, koska me kaikki kuitenkin ollaan niin erilaisia. Tiedostan kuitenkin sen, että henkistä kasvua voisi olla hyvä saada aikaan, koska kun katsoo omaa historiaan, niin oikeastaan kaikki ne ns. toistaiseksi "kovimmat paikat" me ollaan aina vedetty oman tason alapuolelle...eli ehkä tämä olisi nyt aihe, mihin pitäisi paneutua tavalla tai toisella enempi.